No niinhän siinä kävi, että Euroviisut eivät menneet ihan niin kuin oltiin suunniteltu. Silloin, kun olimme lavalla Hannan ja Thunderstonen kanssa, olin aika varma siitä, että kyllähän me tämä voitetaan, koska varsinkin tämä superfinaaliveto oli mennyt aikas hyvin ja usko omaan biisiin oli vankkumaton. Juontajien kertoma fakta, että me ollaan kolmansia iski aika kovaa. Kyllähän se suoraan sanoen vitutti ja paljon. Kaikki kunnia voittajille, mutta usko omaan biisiimme on edelleen vankkumaton. Aina ei voi voittaa ja sehän meitä ketuttaa. Masennus oli sen verran kova, että siitä sitten säntäsi 6 hivenen synkän näköistä nuorta miestä monitorimiksaajamme Miken huoneeseen tuskailemaan porukalla ja paikalla oli myös erinäisiä levy-yhtiön ihmisiä, tekniikan ihmisiä ja parempia puoliskoja ja kavereita. Luulisi sellaisesta porukasta lähtevän ääntä, mutta ei...haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa hetken, kunnes alettiin kaivamaan esille sitä Miken tekemää voiton/tappion pulloa. Vinkinksi pullon sisällöstä, voin kertoa, että siihen oli kulunut suuri määrä fishermans friend nimisiä pastilleja.
Hyvää juomaa maistellessa tunnelma alkoi pikkuhiljaa avautua. Nyt alkoi jo kuulemaan kevythenkistä läppää tappiosta ja asianmukaista katkeraa läppää koko kilpailusta. Ja kuten meidän henkeen kuuluu, itseironialla ja huumorilla pääsee yli vaikka kuinka vaikeista asioista. Pippaloita siinä sitten vieteltiin hotelli Caribialla koko illan ja tutustuttiin kaikenlaisiin ihmisiin ja kaikenlaista hämmentävää ja vähemmän hämmentävää tapahtui illan aikana. Hämmentävistä asioista voin mainita minun ja Sammyn mahtavat 60-luvun rocktanssin henkiset parisuoritukset tanssilattialla, jotka vauhdikkuudellaan kaatoivat edestään niin ihmiset kuin muutkin esteet...Hmmm...muu onkin sitten sellaista, mitä ei julkinen silmä kestä ja ne vähemmän hämmentävät asiathan eivät kiinnosta ketään.
Juhlittiin tietysti kuin voittajat koko yö ja osa meistä päätyi vielä aamullakin etsimään taxilla ympäri Turkua salakapakkaa eräänkin musiikkimaailman legendan ohjastamana. Äärimmäisen hauska ilta ja kiitos kaikille kanssajuhlijoillemme ja erityisterveiset Thunderstonen äijille, jotka olivat erikoisen sekavaa ja hauskaa juhlaseuraa.
Aamulla, eli noin klo.14:00, lähdimme bussillamme ajelemaan pikkuhiljaa kohti kotia. Reissu oli ollut aika rankka, koska Euroviisuihinhan me saavuimme suoraan abi-risteily keikalta, joka ei ollut sieltä kevyimmästä päästä. Aamu oli aika kova meille. Edellisillan jälkeen henkinen olotila ei ollut maailman paras. Masensi ja ketutti edelleen. Kotimatka meni synkistellen ja roskaruokaa syöden ja kiroillessa eilisen tuloksia. Onhan se niin, että on vaikea mahduttaa rokkarin pieneen päähän sitä, että jos oma biisi on paras, niin miksi se ei voita...heh...no tietysti siksi, että kaikki eivät omaa yhtä hyvää musiikkimakua kuin me.
Keskiviikko ja 16.2. tuli sieltä sitten loppupeleissä ja mun ja Theonin oli aika lähteä mainostamaan samana päivänä julkaistua Divine insanity albumiamme Saksaan. Mukaamme lähti promoottorimme Inka EMI Finlandilta, joka kuvasi kyseiseltä reissulta mm. videomateriaalia todella paljon kaikenmaailman tulevaa käyttöä varten. Lensimme aamulla Berliiniin ja siellä sitten poikkesimme Sony/BMG:een toimistolla tekemässä muutaman puhelinhaastattelun ja muutaman muun haastatteluhomman. Saksalaisista haastatteluista voi mainita mm. sen, että ne haluaa tietää yksityisasioista huomattavasti enemmän kuin Suomalaiset. Ja se on toisinaan ärsyttävää jos mennään liian henkilökohtaisuuksiin. Välillä ne menee niin henkilökohtauksiin, että ei voi muuta, kuin nauraa jollekin kysymykselle, että ”kuinka ne voi kysyä tällaista?”. Kuten, mistä pidät eniten seksissä? Miksi ketään kiinnostaa sellainen? Mä pidän haastatteluista kovasti ja niitä on hauska tehdä, mutta aina mun päähän ei mahdu, että miksi joitain ihmisiä kiinnostaa jotkut mun yksityiselämää koskevat jutut.
Berliinissä tapahtui muutakin. Menimme vierailemaan yhden Saksan suurimman rockradion StarFM:n ohjelmaan. Oven edessä meitä oli vastassa lauma Saksalaisia faneja, joita oli tietysti kovin mukava nähdä. Menimme ylös studiolle ja siinä studion käytävällä kävellessämme korviimme kantautui huhu, että Stone Sour olisi ennen meitä vieraana ohjelmassa. Siis STONE SOUR...siis Slipknotin nokkamiehen Corey Taylorin uusi bändi. Me oltiin sillain, että mitä? Onko ne täällä muka? Samalla astuimme studion ovesta sisään ja edessämme seisoi Corey Taylor. Mies, jota me pidetään laulajan lahjojensa takia kohtalaisen suuressa arvossa, oli meidän edessä. Mä menin ihan jumiin...Theon esitteli itsensä miehelle asiallisesti kädestä pitäen ja Coreyn tulessa vastaan mä vaan morjenstin ja se taputti olkapäälle ja sanoi, että ”Pitäkää hauskaa” poistuessaan studiosta. Oli aika epätodellista tavata sillain vahingossa noinkin iso stara. Mikä parasta niin jutellessamme ohjelman juontajalle kävi ilmi, että Stone Sour on Berliinissä keikalla kyseisenä iltana. Mehän pistimme tietysti meidän levy-yhtiön ihmiset hommiin ja ne sai hommattua meidän nimet kyseisen keikan vieraslistalle. Niinpä me siinä sitten asiasta innostuneena teimme hymyissä suin erittäin rennon ja mukavan haastatteluohjelman StarFM:älle ja viihdyimme siellä mainiosti, kiitos vain StarFM.
Haastatteluohjelman loputtua lähdimme pois ja poislähtiessämme kuulimme, että kyseisellä kanavalla ei ollut ikinä käynyt vierasta, jolla olisi ollut enemmän faneja odottamassa aulassa. Sehän lämmitti mieltä, koska siellä on käynyt kuitenkin, jos jonkinlaisia artisteja vieraina. Jäimme aulaan antamaan faneillemme nimmareita ja kuvia ja vaihtamaan hieman kuulumisia. Oli todella mukavaa huomata, että niitä faneja oikeasti on siellä ja se sai entisestään odotukset nousemaan tulevaa Saksan kiertuetta ajatellen. Päästyämme takaisin hotellille suuntasimme läheiseen pihviravintolaan nauttimaan erinomaisesta lihasta ja viinistä. Kun kupu oli täynnä olikin jo aika lähteä katsomaan illan showta. Stone Sour veti suhteellisen kovan keikan ja vaikka suttuiset soundit hieman häiritsivät niin olin hyvin tyytyväinen siihen, että näin kyseisen keikan, koska on Corey vaan kova jätkä vetämään hieman kipeänäkin. Showmies viimeisen päälle, joten kiitos Stone Sour.
Keikan jälkeen lähdimme hotellille ja menimme yömyssyn kautta nukkumaan.
Mukavan illan jälkeen yleensä aamu ei ole niin mukava ja niin se ei ollut nytkään varsinkin, kun se aamu tuli jo klo.6:00. Silloin piti herätä ja pistää taas itsensä edustuskuntoon suihkulla ja hyvällä aamiaisella. Siitä sitten aamiaisen jälkeen lentokentälle ja lento Müncheniin. Tällä kertaa kaikki turvatarkastukset meni leppoisasti ja pian löysimmekin itsemme jo Münchenin kentältä, josta jatkoimme matkaa taksilla hotellille. Matkalla hotellille ajoimme FC Bayern München nimisen futisjoukkueen kotiareenan läheltä. Se oli ihan hillittömän kokoinen jalkapallostadion, joka kaikessa käsittämättömässä massiivisuudessaan on aika näyttävä rakennus. Suosittelen käymään katsomassa, jos Münchenissä joskus käytte.
Kävimme vierailemassa NRJ München nimisen radiokanavan toimistolla tekemässä haastattelun ja sen jälkeen menimmekin tutustumaan Bravo-lehden toimitukseen. Bravo-lehtihän on euroopan suurin nuorten musiikki- ja viihde lehti ja niiden levikki on jotain ihan käsittämättömiä määriä ja toimisto sen mukainen. Lehti on ollut olemassa noin 50 vuotta ja on äärimmäisen suuressa osassa yleensä aina, kun jokin uusi artisti nousee huipulle keski-euroopassa ja on ollut sitä siis niin Beatlesin kuin Himinkin kohdalla. Bravon toimistolla käydessä otimme kuvia ja teimme haastatteluja, mutta hienointa koko vierailussa oli se, että Bravon päätoimittaja kestitsi meitä ja esitteli meidät kaikille Bravon työntekijöille, joita on noin 50, ja samalla hän näytti meille kuvia, missä hän on yhdessä mm. Michael Jacksonin, Bon Jovin, Tina Turnerin, Slashin ja muiden vastaavien ”pikku” starojen kanssa. Samalla hän kertoi meille aivan huikaisevan mielenkiintoisia tarinoita mm. Michael Jacksonin ja hänen tapaamisista. Täytyy sanoa, että kyllä siinä pieni kateus nousi kuunnellessa tarinoita Jacksonista ja Oasiksesta ja kun katsoi kuvaa, jossa hän ja ainoa oikea Guns’n Roses kitaristi Slash on kimpassa. Slash on kuitenkin mun isoin idolini kautta aikojen. Äärimmäisen hienoa, että sen luokan mies jousti aikatauluissaan ja viihdytti meitä vierailullamme Bravon toimistolla, olimme oikein otettuja. Kiitos siis koko Bravon väelle.
Päivä jatkui hotellilla tehden haastatteluja mm. Metal Hammer nimiseen lehteen. Haastattelujen lomassa söimme illallisen ja kun viimeinen haastattelu oli ohi, jäimme hotellin ravintolaan maistelemaan Münchenin laatu juomia. Ilta meni hyvin nopeasti ja loppui suhteellisen lyhyeen, koska väsy tuli 13 tunnin työpäivän jälkeen hyvinkin helposti. Aamulla heräsimme jälleen kuuden aikaan ja ammuimme itsemme noin 200 km tuntivauhdilla lentokentälle, josta sitten lensimmekin jo Suomeen ja Helsinkiin. Helsingin terminaalissa minä ja Theon otettiin muutama tunti lepoa, kunnes lähdimmekin seuraavalla lennolla Ouluun ja siitä bussin kyytiin ja kohti Kemin ja Levin keikkoja, mutta ne ovatkin sitten aivan oma tarinansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti